Kummitusten kannoilla Benkussa

Vuonna 1910 nykyisen kentän kohdalla koulukodin pojat hoitavat peltoa. Pellolla kasvaa perunaa ja muita hyötyvihanneksia, joita käytetään saaren ruokana. Koulukodin kurittomia helsinkiläispoikia kaitsee suuri määrä henkilökuntaa, joiden johdossa on vakaalla kädellä johtava rehtori A. H. Rum.  Ei ole tavatonta, että tottelemattomia poikia suljetaankin kentän vieressä olevan varaston kellariin rangaistukseksi. Siten pojat keräävät, kastelevat ja kitkevät peltoa lähes vastalauseetta. Jopa 40% pojista karkasi saarelta, joista suurin osa jopa kaksi kertaa. Ennätyksen tekivät kaksi poikaa, jotka karkasivat peräti seitsemän kertaa.

Sodan aikana saaren ympäristö muuttuu sotatantereeksi. Sotilaat täyttävät saaren ja pommeja räjähtelee. Sotalaivat pyörivät saaren edustalla.  Venäläisten pommi- ja leipätehtaat käyvät täydellä teholla kuljettaen tavaraa pienellä rautatiekärryllään saaren toiselta puolelta toiselle. Koulukoti on lopetettu sodan alettua ja sodan loppuessa saarelle mietitään toista käyttöä. Vuonna 1948 saari muutetaan virallisesti leirisaareksi ja pikkuhiljaa Bengtsår alkaa muodostua sellaiseksi, miltä se näyttää nykypäivänä.

Vuonna 2020 pelaamme muiden kesätyöntekijöiden kanssa fudista siinä, missä lähes sata vuotta sitten sijaitsi koulukodin poikien pelto. Fudista pelatessa alkaa tulla hiki, sillä ilta on melko lämmin ja pelaamme kovaa ja intohimoisesti, vaikkemme kaikki niin hyviä olekaan. Tuhansia ötököitä pörrää ympärillämme kentällä ja kaikkia alkaa ärsyttää, joten päätämme lopettaa. Koulukodin tiukasta kurista muistuttaa enää metsässä ei-niin-vakaana seisova rehtorin hauta. Mikä olisikaan pimeässä illassa parempi idea, kuin mennä katsomaan pahamaineisen rehtori A. H. Rumin hautaa?

Me emme ole kuulleet kummitustarinaa rehtorin haudasta, emmekä varmaan ehdi kuulemaankaan, joten emme myöskään aio kertoa siitä. Sen lisäksi olisi tylsää, jos ette pääsisi kuulemaan sitä ihan itse, joten kerrommepas nyt ainoastaan omia vertahyytäviä kokemuksiamme tältä illalta.

Kävelemme jonossa hämärää metsätietä kohti hautaa. Lehdon puut varjostavat jännittävästi hyvin siimuroitua tietä. Astumme raunion portaat ylös ja kävelemme haudalle. Ketään ei edes pelota. Lepakot puissa ja pieni tuulenvire ovat meille 16-17-vuotiaille aivan normi juttu, ja olemmehan me hautausmaillakin käyneet. Tunnelma on melko rauhallinen. Katselemme toisiamme ja naureskelemme puuhun kiinnitetylle zombilta pelastautumiseen tarvittavalle pakkaukselle. Sitten Veera kumminkin päättää sanoa jotakin, joka aiheuttaa vääjäämätöntä joukkohysteriaa: Murha! Mietin hetken, kunnes tajusin mistä oli kyse: sehän oli rehtorin nimi väärin päin, A. H. Rum! Nyt vilunväreet alkoivat hiipiä ylös selkärankaani ja lähdin pakoon. Niin lähtivät sitten kaikki muutkin.

Jos ympärillä olevat puut näkisivät ja kuulisivat, ne eivät varmastikaan olisi hämmentyneet lapsellisesta säntäilystämme. Niin monta vuotta leiriläiset ja muut työntelijät ovat yön kähmässä haudalla säikkyneet, että ne olisivat luultavasti rutiiniin jo aivan kyllästyneitä. En ole pitkään aikaan säikkynyt niin pahasti, kuin sinä iltana haudalla.

Olemme työn ohella ehtineet seikkailla tietenkin muuallakin.  Meillä on ollut mahdollisuus tutkia päätalon ja viljavaraston kellareita, joiden oviin koulukodin pojat ovat raapustaneet päiviä tukkimiehen kirjanpidolla. Olemme saaneet kuulla legendaarisen kissainsinöörinkin tarinan, vaikka Jasu on jo virallisesti lopettanut leirisaarella toimimisen. Bengtsår on täynnä iloa, onnea ja ihanaa leirielämää, mutta halutessaan voi päästä myös kummitusten pariin, hiipimään metsiin ja etsimään jännitystä elämäänsä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *