Luonto-ohjaajan Bengtsår

Luonto-ohjaajan Bengtsår

Miltä tuntuu opiskella luonto-ohjaajaksi?

Mitä mahdollisuuksia Benkku tarjoaa?

Tämä henkilökohtaisiin havaintoihin pohjautuva kirjoitus sijoittuu aivan viime hetkiin, vaikkei varsinaisen tekstin aitoustodistus ehkä läpäisisikään totuuspoliisin tarkkaa silmää. Kaikella tällä olkoon kuitenkin tarkoituksensa – kuten elämällä yleensä tuppaa olemaan, ja jos vain hetkisen jaksammekin asiaa tarkastella voi tuntua kuin ymmärtäisi hieman enemmän muiltakin kanteilta. Vaikkemme me tietysti siihen täysin kykenekään (kokonaiskuvan täydelliseen ymmärtämiseen), eikä kai se ole tarkoituskaan; saatte kuitenkin maistaa erään luonto-oppilaan omaehtoista lääkettä. Sillä minut se on pitänyt näinkin terveenä. Luonto nimittäin – ja täällä Bengtsårin leirisaarella homma on saanut ihan uusia ulottuvuuksia, joten ehkä seuraavan faktanmurusista kasatun filosofisia mittapuita saaneen tekstin avulla voinen hieman valottaa sisältäni kumpuavia tunteita – kuitenkaan yrittämättä olla sen enempää oikeassa totuuden mittakaavassa – mitkä kertovat luonnosta hyvin kokonaisvaltaisena asiana.

Päivätty tänään, elämäni päivänä.

Täytyy kai olla jotenkin erityisen tahditon kaveri, että päätyy näihin hommiina tällaista polkua pitkin. Siis kuvitella, että lapin kainalosta, jokivarresta lähes koskemattoman luonnon keskeltä, melkein kosken rannalta päätyy Helsinkiin opiskelemaan luonto-ja ympäristöalaa. Kaikkea tätä olisi voinut varmasti tehdä myös siellä pohjoisen kodossa. No olkoonkin ettei alkuperäisiin suunnitelmiin kuulunut ihan tällaiset opinnot, olen silti oikein tyytyväinen valintoihini. Ilman niitä luontosuhteeni ei varmasti olisi näin vahva ja entisestään syventyvä.

Luonto on jotenkin aina ollut minulle jollain tapaa itsestäänselvyys. Ei kuitenkaaan mitään sellaista jota tulisi ”pitää itsestäänselvyytenä”, mutta jotain sellaista mikä aina kuitenkin on hyvin vahvasti läsnä. Jotain todellista, jotain selkeää. Mutta onko se sitä sittenkään? Vasta opiskeltuani näitä Suomen metsiä, niittyjä, sekä monia muita luontotyyppejä olen alkanut huomaamaan kuinka näkemykseni maailmasta ja sen toiminnoista eivät ole pitäneet alkuunsakkaan paikkaansa.

Ajattelin ennen, että metsä on ikuisen rauhan tyyssija, ilman kaikkea turhuutta, ilman mitään kurjuutta ja paineita; sitten kupla puhkesi. Yleensä tämä tarkoittaa jotain ikävää, ns. ruman totuuden kohtaamista, mutta yllätyin kuinka minusta tämä totuus onkin kovin kaunis. Metsä on kaunis, ja sitähän täällä riittää.

Mutta mikä se metsä todellisuudessa on? Puita? Kasveja ja eläimiä? Varmasti sitäkin, mutta luulempa ma että moni meistä tietää sen olevan paljon muutakin. Se on mm. koti. Siihen sanaan tykkään kiteyttää havaintoni. Joku saattaisi ajatella ja toiminnassaan toteuttaa enemmänkin käsitettä ”luontohotelli”, mutta silloin päästää mielestään unohtumaan jotain hyvin tärkeää ja oleellista. Oletko kuitenkaan metsässä yksin, niinkuin kotonasi voit olla? Tapahtuuko siellä mikään ilman työtä? Asia erikseen on tarkastella sitä faktaa, kuka sen työn tekee.

”Tämä ei ole mikään hotelli”, tapasi rakas äitini sanoa kun yritti saada lapsenmieleni osallistumaan yhteisiin askareisiin. Se tuntui silloin aika hurjalta, mutta näinä päivinä sitä ei ole vaikeakaan tajuta. Jos kuljet metsässä jättäen jälkeesi roskavanoja, kuinka kaukan metsä on metsä ennenkuin siitä tulee kaatopaikka? Sikäli kun nyt puhunkin avoimesti metsästä, tämä huomio saa toimina aasinsiltana sille totuudelle, että metsässä joku tekee aina sen tarvittavan työn puolestasi – jos et itse osallistu – metsän mahtipontisella mittapuulla.

Jos kaatunut puu ei sovi pienempien polulle makamaan, lähettää metsä sinne vaikka sienen lahottamaan. Jos jossain on kuiva maa, sinne sattaisi sopia vaikka puron uomia matkallaan. Vaikka

tämmöinen ajatusmaailma lähentelee hyvin paljon utopiaa (tai on ainakin kovin lapsenmielinen), voinen kertoa että ilman sitä emme olisi nyt tässä. Sinä lukemassa tätä tekstiä, ja minä jatkamassa opintojani kohti luonto-ohjaajan ammattipätevyyttä. Ja kyseisen pätevyyden saavuttamiseksi minun onkin luotettava enemmän luontosuhteeseeni, ja todettava se että vaikkei luonto aina toimikaan niinkuin ihminen kokisi oikeaksi; olen havainnut että luonto suhtautuu omiinsa hyvin varauksettomaksi. Sen työn minkä se toteuttaa, voi uskoa alkaneen jo paljon kauempaa. Joskus jonkun eliölajin katoaminen saattaa ihmisestä tuntua radikaalilta, mutta niin kauan kuin tasapaino säilyy, ei ihmisen tulisi asiaan sen enempää puuttua. Kyllä metsä aikaan kertoo miksi minkäkin tulee tapahtua.

Metsän hyvin luontainen tapa viestiä pitkin sienirihmastoja ja juuria puhuttelee minua kuin puhuttaisiinkin elämää suuremmasta sadusta. Sellaisesta johon jokainen saa halutessaan osallistua.

Biologeilla riittää hienoja sanoja, geologeilla syyt lienee hallussa; minä koetan ymmärtää vain piirun yli tarpeekseni. Että voin auttaa, tietämättä miten olla lyömättä yli. JA KAS – siinä oli metsän syli, joka minulle sopii kovin hyvin.

Näin se minulle viestii hiljaa puun oksilta, onkaloista ja ruohon alla: ihan jokapuolella. Näin koen että luonto kirjoittaa, antaa mennä vaan ja saa aikaan pienestäkin tarinaa. Ihmiselle tällainen tarinankerronta on tietysti aina enemmän tai vähemmän työtä. Minulle hyvin mieleistä, mutta sitä ei sovi kiistää ettei se ihan itsestäänkään tapahdu. Yhteistyötä tarvitaan, myös tällä alalla.

Täällä Benkussa soppaan sopii yksi kauha lisää, ehkä paremmin kuin koskaan missään muualla olen täällä huomannut sen toimivaksi. Nimittäin ihmiskäden. Täällä se tekee huomioitavan kaunista jälkeä, ihan kuin ei ihmisellä itsellään olisikaan ihan niin paljoksi väliä (sama tärkeä merkitys kaikilla meillä) – suuremmassa mittakaavassa oleellista on yksi huomio: täällä ollaan kaikki – yhdessä. Täällä Benkussa ihminen pitääkin huolta ystävistään, ja tekee vain se mikä juuri nyt on tärkeää. Ei pyritä kantamaan huolta huomisesta, vaan tehdään tarvittavat toimenpiteet että jokapäivälle on tarpeeksi työtä, minkään kuitenkaan kaatumatta käsiin. Niin tietysti välillä käy, mutta yhteispelillä siitäkin selvitään. Kuten sudet Yellowstonen kansallispuistossa saivat ekosysteemin kukoistamaan, ehkä Benkussa olisi paikka ihan oikealle luonto-ohjaajalle myös tulevaisuudessa?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *